Elämää kesän jälkeen ja asiaa Southpaw'sta

Niin siinä vain kävi, että lähes koko kesä kului ilman ainuttakaan postausta. "Hienosti poika..."


Kesä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä, Jurassic Rockissa tuli ikimuistoista osumaa ja elämäntilanteetkin heittävät häränpyllyä, joten ei ihme ettei kirjoittamisesta ole tullut mitään.
Avokkini lähtee kokeilemaan siipiään Saksan työmarkkinoilla ja itsellä alkaa toinen vuosi AMK:ssa, vaihdanpa muuton myötä kirjani pois Jyväskylästä ja kasvatan Muurametta yhdellä veronmaksajalla. En valita, kämppä on isompi ja silti edukkaampi kuin nykyinen, toki jotain puuttuu kun koiran kanssa muutan, mutta katsotaan nyt.

Kävin tänään kesälomallani ensimmäistä kertaa elokuvissa. Toki viime viikolla osallistuin Keski-Suomen Elokuvakeskuksen Leffapiknikiin ja ihastelin täyden Lounaispuiston kanssa Aki Kaurismäen elokuvataidetta, mutta nyt puhutaan uutuuselokuvista ja Finnkinosta.

Elokuva oli Antoine Fuquan ohjaama ja Kurt "Sons Of Anarchy" Sutterin käsikirjoittama nyrkkeilymaailmaan sijoittuva urheiludraama Southpaw. Te, joille Rocky-leffat ovat pyhää, olen pahoillani jos pahoitatte mielenne.

Southpaw kertoo lastenkodissa kasvaneen newyorkilaisnyrkkeilijän Billy "The Great" Hopen (LOISTAVA Jake Gyllenhaal) tarinan menestyksen huipulta pohjalle saakka ja aina takaisin huipulle. Elokuvan tekijät ovat Rockynsa nähneet, mutta aivan täysin Sylvester Stallonen menestyssarjan toisintoa ei tässä kaksituntisessa nähdä. Elokuvasta löytyvät kuitenkin raskas menetyksen tuska, uran tuhoutuminen dramaattisesti sekä tietysti paluuottelua edeltävä treenimontaasi, jossa Hopen piiskaa huippukuntoon entinen huippuottelija - nykyinen valmentaja - Tick Wills (Forest Whitaker).

Suhtauduin elokuvaan varauksella, vaikka tiesin Gyllenhaalin huikeaksi muuntautujaksi ja mieheksi, joka kykenee omistautumaan rooliinsa intensiteetillä, jollaista on totuttu näkemään Christian Balen tai vaikkapa Edward Nortonin kaltaisilta suuruuksilta. Urheiluelokuvia on mielestäni haastava ottaa tosissaan, mutta Southpaw'lle oli pakko antaa mahdollisuus sekä Gyllenhaalin vuoksi, mutta myös siksi että elokuva on saanut maailmalla melko hyvän vastaanoton.

Elokuva itsessään yllätti positiivisesti, koska Fuqua ja Sutter ovat onnistuneet luomaan urheiluelokuvan, jossa on kuitenkin tarpeeksi syvällistä draamaa ja katsojan haastavaa tunnelatausta, jotta elokuvasta ei tule pelkkä ylinäytelty turpaanvetokilpailu. Hopen voimakastahtoinen vaimo Maureen (Rachel McAdams) ja isäänsä syvästi luottava ja rakastava tytär Leila (Oona Laurence) ovat - huolimatta suhteestaan päähenkilöön - sopivasti sivuroolissa, vaikka vaikuttavatkin Billyn valintoihin ja päätöksiin merkittävästi ja ajavat tätä eteenpäin elokuvan aikana. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Jake Gyllenhaal, jonka muuntautumiskykyä ei voi kuin ihailla.

Gyllenhaal teki viime vuonna huikean roolisuorituksen Nightcrawler-rikostrillerissä, mutta jäi ilman Oscar-ehdokkuutta. Huolimatta siitä, että Southpaw ilmestyy puolivälissä vuotta, toivoisin Jakelle vähintäänkin tyydyttävää menestystä tämän vuoden palkintokaudella, sen verran kova suoritus Billy Hopen rooli mieheltä oli. Hahmon kokema tuska ja vaikeudet ja niistä Feeniksin lailla nouseminen välittyvät Gyllenhaalin kautta katsojalle pelottavankin aidosti.

Pidän näyttelijöistä, jotka pystyvät laittamaan koko elämänsä likoon roolinsa vuoksi. Jo aiemmin mainitut Edward Norton ja vielä suuremmin Christian Bale saavat joukkoonsa viimeistään tämän elokuvan myötä myös Gyllenhaalin, vaikka mies toki on aiemminkin osannut ja uskaltanut valita poikkeuksellisia rooleja (Brokeback Mountain nyt esimerkiksi) ja laittanut kroppansa likoon muuntautumalla Nightcrawlerin luisevanliukkaasta freelance-toimittajasta kivenkovaksi nyrkkeilysankariksi. Balen kohdalla vastaavanlaisen suorituksen nostaisin esiin The Machinistin ja Batman Beginsin välisessä kontrastissa. Myös Nortonilta on mainittava American History X:n revitty rantakunto verrattuna Fight Clubin aliravittuun luusäkkiin. Gyllenhaalin tähti on ehdottomasti nousussa ja seuraava elokuvahan mieheltä saadaan jo syyskuun lopulla, kun Baltasar Kormakurin (A Little Trip To Heaven) ohjaama Everest tulee ensi-iltaan.

Ai niin, se leffa. 4/5

Syksy saa ja elokuvat senkun kovenevat vuoden loppua kohden, niitä odotellessa voi käydä viihdyttämässä itseään vaikkapa Rakkautta & Anarkiaa 2015 -festareilla Helsingissä 17.-27.9. Nähdään siis siellä, ciao!

Share this:

CONVERSATION

0 kommenttia:

Lähetä kommentti